Ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee
Kristityt ovat aina tunteneet elävänsä vieraan maan keskellä. Nämä tunnot olivat Jumalan kansalla jo vanhan liiton aikana: ensin Egyptissä vieraalla maalla, mutta myös myöhemmin, kun oli saatu tulla luvattuun maahan. Silloinkin tiedettiin, ettei tämä vielä ole se lopullinen ja odotettu kotimaa, vaikka parhaimmillaan koettu vapaus häivähdyksen ajan sitäkin kuvasi.
Kaipaus todelliseen isänmaahan on meidän sydämiimme piirretty elämämme ensi hetkistä saakka. Onhan sanassa kirjoitettunakin: ”Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä; mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja, jotka Jumala on tehnyt, ei alkua eikä loppua” (Saarn. 3: 11, KR33/38).
Vaikka Jumala tarkoitti kaiken hyväksi ja luomakunnan alussa niin olikin, on tämä maa muuttunut muukalaisuuden maaksi ihmisten lankeemuksen tähden. Täällä mieliämme painavat monet huolet, kuormat, taakat ja suru. Usein huokaamme toivoen monien asioiden olevan toisin. Liian usein elämän olosuhteet käyvät meitä vastaan, joskus myrskyn lailla puhaltavien tuulten koetellessa. Täällä jätetään jäähyväisiä rakkaille ja läheisille kaivaten ja syvää surua tuntien.
”Kunpa olisimme osanneet elää oikein”, on myös usein mieliin noussut huoli ja murhe. Niin monta kertaa syntisyytemme on tehnyt työtä ja sen mukaiset seuraukset ovat tulleet näkyviin. Maailmassamme ei näy vain yksilön synti, vaan koko ihmiskunnan historian ajan tunnettu todellisuus – vieraantuneisuus Jumalasta. Se näkyy jopa niin voimakkaasti, että vieraantuneisuudelle on tultu sokeiksi; Jumalaa ei haluta nähdä eikä tunnustaa. Oikein on profeetta Jeremia kirjoittanut: ”Kukaan ei kadu pahuuttaan, ei ajattele: ”Mitä minä olenkaan tehnyt!” Jokainen juoksee kiireesti omaa tietään niin kuin taistelutantereella kiitävä ratsu. Haikarakin taivaalla tietää muuttoaikansa, kyyhkyset ja pääskyset osaavat tulla, kun niiden aika on. Mutta minun kansani ei halua tietää, mitä Herra on sille säätänyt.”
Jumalan suurta lahjaa on, että Hän on tullut pojassaan keskuuteemme. Hän on tullut kutsumaan siihen osallisuuteen, mihin meidät on alun perin tarkoitettu. Kutsujan osa ei ollut helppo. Synnin turmeleman maailman kaikki vastukset iskivät häntä vastaan. Sama kiusaaja, joka sai ihmisen lankeamaan, ahdisti myös viatonta Jumalan Poikaa, että hänkin lankeaisi. Mutta Hän voitti ja siksi hän voi myös meitä kiusattuja auttaa.
Heprealaiskirje on meille vahvana rohkaisuna ja oppaana, kun se kuvaa Jumalan kansan koti-ikävää: ”Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.”
On tie, joka vie perille kotiin. Tästä Jeesus puhui opetuslapsilleen. Se on totuuden tie, jolla annetaan iankaikkisen elämän lahja. On vain yksi tie ja tällä tiellä kulkevat ne, jotka ovat pyhitetyt Jumalan Pojan verellä. He eivät tuo omia ansioitaan tai neuvojaan Herralle, vaan ottavat vastaan armon evankeliumin. Heille myös Jumalan Pyhä Sana on kalliina aarteen matkalla, vaikka he saisivat kohdata pilkkaa pitäessään siitä kiinni.
Jukka Malinen
päätoimittaja
Rauhan Sana 4/2026