Kotimatkalla 2/2023
Kaipuuta ja muistoja
Vuoden 2022 aikana tapahtui Euroopassa paljon ja isoja asioita merkitään historiankirjoihin. Niistä olemme jo paljon kuulleet ja Taivaan Isälle rukouksissa puhuneet. Kuulimme myös uutisia poisnukkuneista, maailman vaikutusvaltaisista henkilöistä. Kuningatar Elisabet II ja paavi Benedictus XVI, siviilinimeltään Joseph Alois Ratzinger, olivat klassisen kristinuskon tunnustajia kumpikin tahollaan. Tuo usko oli heillä turvanaan myös elämän matkan päättyessä.
Kuulimme myös viestejä poisnukkuneista saarnaajaveljistä sekä monista uskon sisarista ja veljistä. He olivat läheisilleen erityisen rakkaita ja meille tärkeitä. He ovat jakaneet ajallista matkaa kanssamme. Heidän jälkeensä on jäänyt syvä kaipaus ja monet hyvät muistot. Hekin tahollaan saivat tuoda uskomisen aarteen näkyville. Kristukseen turvaten he saivat siirtyä ajan rajan taakse.
Pois kutsutuista yksi oli jo opiskeluajoiltani tutuksi tullut teologian tohtori Teemu Kakkuri. Syvällinen ajattelija, kirjailija, tutkija, teologi ja pastori. Hänen kirjoituksensa olivat syvästi harkittuja. Hän tuli tunnetuksi myös kirkkomme herätysliikkeiden tuntijana. Niiden olemusta hän osasi kuvailla taitavasti ja kansanomaisesti. Teemu Kakkuri nukkui pois pitkäaikaisen sairauden murtamana lokakuussa 2022.
Haluan tähän pääkirjoitukseeni liittää lyhennelmän Teemu Kakkurin koskettavasta nuoruuden muistelusta Kalajoen juhannusseuroista. Kirjoitus oli kokonaisuudessaan Kotimaa24-verkkolehden kolumnina syksyllä 2019. Muistelussa nousee esiin taivaan kotimatkaa kantanut yksinkertainen, mutta syvä uskonlahja.
Kirjoitus saakoon johdattaa meitä myös tulevaan kesään. Tänä vuonna, jos Jumala suo, Kalajoen juhannusseurojen yhteydessä vietämme myös Suvijuhlia.
Jukka Malinen
päätoimittaja
Rauhan Sana -lehti
JUHANNUSILTA
Vihreältä kumpareelta aistii juhannuksen. Ei sellaista, jossa tuoksuu kukkiva tuomi, vaan bensankatku. Ei tuuhene tuulessa koivut, vaan näkymää hallitsee vastapäisellä Shellillä käyvien autojen virta. Datsun 100 A, Toyota Corolla, Opel Kadett, Volkswagen 1302. Parhaassa tapauksessa nakuttaa Mercedes Benz 220 D tai tulipunainen Volvo Amazon Ruotsin kilvissä. Huoltoasemalla on baari, jossa myydään höyrymakkaroita ja lihapiirakoita, kahvia ja munkkipossuja. Aito juhannus Kalajoella 1976 tai 1977.
Huoltoasemaa vastapäätä Kalajoen kirkko sulkee tiilimuuriensa suojaan suuren nuorisojoukon. Siellä minäkin. Rauhan Sanan juhannusseurojen nuortenilta. Taisi olla myös ehtoolliskirkko.
Silloin oli ja nytkin on monen suunnan lestadiolaisuutta, mutta juhannusseurojen nuortenkirkossa ei tarvinnut olla minkään suunnan kukaan, kaikki sinne menimme. Ja oli meitä paljon.
Urut käynnistyivät ja kuului se lämmin ja matala ääni, jolla ensimmäinen sävel ottaa yleisönsä.
Herra Jeesus verellänsä maksoi syntivelkani.
En voi olla varma vuodesta, en muista puhujia enkä varsinkaan puheita. Mutta urkujen äänikerrat, satapäisen laulajajoukon sävyn, laulujen sanat, ilmanalan ja lasiakkunoista kuultavan juhannuksen valoisuuden voin kaivaa muistin lokeroista milloin tahansa väärentämättöminä esiin.
Nyt kodista laulun mä laulan, siell ikuisen asunnon saan.
Omakohtaisia muistoja kokemuksista on hyvä kirjoittaa, koska ne auttavat jäsentämään elämänpolkua.
Ehtoolliselle käyvä joukko halailee toinen toistaan. Sillä tarkoitetaan sovintojen tekemistä ja anteeksipyytämistä ennen pöytään polvistumista. Ei voi hakea rauhaa Herralta, jos ei ole rauhassa lähimmäisen kanssa. Minä en muista rikkoneeni ketään vastaan, mutta haluaisin myös kosketusta ja lupaa itkeä. On niin paljon patoutunutta itkua kertynyt lapsesta asti. Kun koti hajosi ja elämä romahti jo pikkupoikana, mutta aina piti olla reipas.
On syntini anteeksi suuret, koko velkani maksettu
Alttaritaululla on Kristus ylösnousseena. Sitä katson. Siinä on mies, jota ei tarvitse kannatella, jolle ei tarvitse vakuutella, kuinka hyvin kaikki on.
Tule Jeesus ja siunaa lastas, on tuulinen maailman tie. Kätes voimakas turvaksi anna; kun uuvun, niin nosta ja kanna. Ikirauhaan kerran vie.
Oliko se hengellinen kokemus? Koskettiko siinä Henki?
Ei sinne päinkään. Ei Henkeä tunne jännittyneestä ja liikuttuneesta ilmapiiristä tai ruumiillisesti. Pyhä Henki vaikuttaa sanassa ja sakramentissa, näyttää totuuden ja kirkastaa Kristusta. Hengellisissä kokemuksissa ja ilmiöissä ihminen on kosketuksissa vain oman sisimpänsä kanssa, purkaa tunnelukkojaan ja löytää jotain kadottamaansa. Ei sekään ole mikä tahansa kokemus, mutta ei tule hengellistää asioita, jotka kuuluvat vain sieluun ja ruumiiseen. Hengen läsnäoloa ei aistita, siihen uskotaan sanan lupauksen perusteella.
Ylenpalttinen armo on mulla, minä kurja ja kiusattu.
Puheet armosta ja sovituksesta, ehtoollinen ja alttaritaulun Kristus. Oivalsin, että tämä on enemmän kuin pelkkä hetki. Juuri tuossa on kirkko, kristinusko ja Jumala. Koko olevaisuus. Minä sain sovituksen sanasta tarkoituksen elämälleni ja sisällön sanoilleni. Sen mukaan olen arvioinut kuulemiani puheita ja lukemiani kirjoituksia.
Jeesuksen ja ystävät kaikki mä kohdata kotona saan.
Kaikkea kristillisyyttä Suomessa sävyttää pietistinen kysymyksenasettelu. Sitä kutsutaan synnin ja armon kristillisyydeksi. Yhden mielestä mikään ei ole syntiä ja toisen mielestä synnistä ei muka saa nykyään puhua. Muita teemoja on jätetty vähälle huomiolle, esimerkiksi hylkääminen ja hyljätyksi tulemisen pelko.
Syntikin on kyllä hylkäämisiä ja kuolema on Jumalan hylkäämäksi joutumista. Lankeemus johti karkotukseen paratiisista. Liekehtivä miekka julisti: mene pois. Sen jälkeen ei ole ollut mitään yhteyttä eikä mitään vapaata tahtoa.
Kuoleva huutaa tuskassaan, älkää jättäkö minua yksin. Jeesuskin huusi: ”Jumalani, miksi minut hylkäsit!”. Hyvä on siellä, missä ei revitä rikki eikä unohdeta. Hyvä on siellä, missä puoliso ei jätä kumppaniaan, äiti lastaan, sotilas toveriaan ja lääkäri potilastaan. Seurakunta eksynyttä jäsentään.
Ihmiset jättävät, pettävät ja unohtavat. Yksi ei hylkää. ”Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois.” Kuuluisa pienoisevankeliumikaan ei puhu mistään vääristä teoista ja niiden anteeksisaamisesta, vaan kadotetuksi tulemisesta ja ikuisesta elämästä. Hyvän ja pahan tiedon puu, elämän puu, ristinpuu.
Uskonnossa hirvittävintä on ulkopuoliseksi joutuminen. Kun ei sanota enää jumalanterve, ei katsota silmiin, kun sanotaan, etten hyväksy sinua. Kadonnut raha heitetään takaisin hämärän talon nurkkiin ja aarre haudataan takaisin peltoon.
Kun sanotaan, ettei sinua tarvita, mene pois. Jätä avaimesi pöydälle ja palauta firman puhelin. Se on kuin paleltumista maailman kylmiin tuuliin siellä, missä piti olla suojassa ja lämpimässä.
Jumalan rauhaan jälleen, toisemme heitämme.
Ei minusta täyttä rauhansanalaista koskaan tullut, kun en ollut huonetta ja sukua. Seuroissa kuljin ja opin kuuntelemaan ja ajattelemaan uskoa myös ruotsiksi. Opiskeluvuosina olin työssä kirkon järjestöissä, mutta oma porukkani oli se, joka kokoontui Frebellä, eli Fredrikinkadun rukoushuoneella Kampissa. Seuroissa käyn edelleenkin, jos haluan vain istua penkissä ja tulla osalliseksi siunauksesta. Ahdistumatta ja jännittämättä sitä, mitä joutuu kuuntelemaan. Minusta tuli ystäväpappi. Sellainen, jota katsotaan silmiin ja sanotaan jumalanterve. Sitähän me olemmekin, ruumiin puolesta runneltuja, sielun puolesta haavoitettuja, mutta hengessä terveeksi tehtyjä. Jumalan terveitä.
Teologian tohtori, seurakuntapastori ja kansanopiston rehtori Teemu Kakkurin (18.6.1960–29.10.2022) teksti on lyhennelmä alkuperäisestä, Kotimaa24-verkkolehdessä v. 2019 olleesta kirjoituksesta.