Inkerin evankelis-luterilainen kirkko Venäjällä

Luterilaisuus saapui Venäjälle, Moskovaan, saksalaisten mukana 1570-luvulla. Venäjän luterilaisuuden toinen haara syntyi suomalaisten mukana, jotka muuttivat Inkerinmaalle, nykyisen Pietarin läänin alueelle 1580-luvulta alkaen Venäjän ja Ruotsin välisen sodan seurauksena. Stolbovan rauhassa 1617 Inkerinmaa siirtyi Ruotsille melkein sadaksi vuodeksi. Tuona aikana suomalaisia muutti sankoin joukoin Itä-Suomesta ja Viipurista Pietarin ympäristöön.

Ensimmäisestä seurakunnasta vainon vuosiin
Ensimmäinen suomenkielinen luterilainen seurakunta perustettiin vuonna 1611 Lempaalaan, joka on Pietarin pohjoispuolella. 1620-luvulla perustettiin lisää seurakuntia: Toksova, Keltto, Skuoritsa, Kattila, Soikkola ja Novasolkka. Niistä muodostettiin oma hiippakunta 1641. Vuonna 1655 seurakuntia oli 58 ja kirkkorakennuksia 36. Kaikki sijaitsivat noin sadan kilometrin säteellä Pietarista.

Inkerin kirkon kukoistusaikaa oli varsinaisesti 1800-luku. Lyhyt hyvä aika osui myös 1920-luvulle, jolloin Lenin vallankumouksen ja joidenkin vaikeiden vuosien jälkeen löysäsi kirkollista politiikkaa. Heräsi toive, että Inkerin kirkko saa kasvaa ja laajeta. Stalinin aikana politiikka muuttui. Vaikeudet alkoivat 1927. 1930-luvun lopulla kaikki seurakunnat oli lakkautettu ja kirkot suljettu tai tuhottu. Papit ja muut kirkon työntekijät teloitettiin tai karkotettiin.

Toivo herää
1940- ja 50-luvuilla Siperiasta ja muualta Venäjältä karkotuksesta palaavista inkeriläisistä monet päätyivät Petroskoihin. Kaupungin kuuluisin suomalainen Otto Wille Kuusinen halusi metsätöihin ahkeria inkeriläisiä.

Petroskoin inkeriläiset ryhtyivät seurakuntansa viralliseen rekisteröintiprosessiin. Parin vuosikymmenen taistelun tuloksena kaupunkiin viimein saatiin viranomaisten hyväksymä seurakunta vuosien 1969-1970 aikana.

Muualla päin Venäjää monet inkeriläiset pitivät hengellisiä kokouksia salaa. Seuroja järjestettiin usein syntymäpäiväjuhlien yhteydessä kodeissa. Myös hautausmaat tarjosivat rauhallisen ympäristön hengellisille tilaisuuksille. Pappeja ei ollut. Vastuu Jumalan sanan opetuksesta oli vuosikymmeniä tavallisten inkeriläisnaisten harteilla.

Vuonna 1977 rekisteröitiin seurakunta Pushkiniin. Kaupunki oli silloisen Leningradin lähellä ja seurakunnassa alkoi vierailla bussilasteittain suomalaisia turisteja, joiden mukana seurakuntaan kulkeutui Raamattuja, virsikirjoja ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Toivo Inkerin kirkon elpymisestä alkoi kasvaa paikallisten mielissä.

Inkerin kirkon uusi nousu
Perestroikan alkaminen 1980-luvulla mahdollisti laajemman kirkollisen työn ja useita seurakuntia alettiin rekisteröidä uudelleen. Näistä seurakunnista muodostettiin oma rovastikunta Viron evankelis-luterilaisen kirkon alaisuuteen.

Viron itsenäistyessä kävi selväksi, että Inkerin kirkon on irtauduttava siitä. Inkerin evankelis-luterilainen kirkko Venäjällä rekisteröityi omaksi kirkokseen 1.1.1992 – vain vähän sen jälkeen, kun Neuvostoliitto hajosi. Ensimmäiseksi piispaksi kutsuttiin Suomesta Leino Hassinen. Vuonna 1996 kirkko sai paikallisen piispan, Petroskoissa syntyneen Aarre Kuukaupin.

Kirkko tänään
Parin vuosikymmenen aikana Inkerin kirkko on kokenut huiman kasvun. Rovastikuntia on tällä hetkellä seitsemän: Länsi-Inkerin, Pietarin, Karjalan, Moskovan, Volgan, Uralin ja Siperian rovastikunta. Pohjoisin seurakunta on Muurmanskissa, eteläisin Kaukasuksella Vladikavkazissa, läntisin Viron rajalla Kosemkinassa ja itäisin Baikal-järven itäpuolella Tsitassa. Yhteensä seurakuntia on noin 80.

1990-luvun valtava kirkkojen rakentamis- ja remontoimisaalto on rauhoittunut. Kirkko joutuu miettimään hyvin tarkoin investointejaan: vaikka monet rakennukset on pystytetty suomalaisten tuella, seurakuntien tulisi selviytyä itsenäisesti ylläpitokustannuksista. Suuria haasteita tällä hetkellä ovat rovastikuntien hallinnollinen ja toiminnallinen vahvistaminen sekä niiden keskinäinen oikeudenmukaisuus. Kirkon on turvattava kaikkien seurakuntien tasapuolinen kehittymismahdollisuus maantieteellisestä sijainnista riippumatta.

Toinen haaste kirkolla on hallinnon kehittämisessä niin, että se toimii paikallisessa kontekstissa; on Venäjän Federaation lakien mukainen ja venäläisessä kulttuurissa ymmärrettävä. Ensimmäinen Kirkkojärjestys luotiin suomalaisen mallin mukaan, joka ei kaikilta osiltaan toimi erilaisessa kulttuurissa. Jostain oli kuitenkin aloitettava ja nyt hallintoa sovitetaan paikalliseen toimintakulttuuriin pikku hiljaa.

Suomalaisten tuki
Kirkkojen rakentamisen lisäksi suomalaiset hoitivat 1990-luvulla useita seurakuntia ja järjestivät diakonista apua vaikeissa oloissa eläville ihmisille. Omia, paikallisia pappeja ei ollut läheskään riittävästi ja humanitaarisen avun tarve oli suuri tuohon aikaan.

Nyt Inkerin kirkko elää hyvin toisenlaisessa tilanteessa. Kelton Teologisesta Instituutista valmistuu seurakuntiin työntekijöitä niin, että vain muutamissa paikoissa on enää suomalainen pappi. Yleinen elintaso ja valtion toimenpiteet heikko-osaisia kansalaisiaan kohtaan ovat parantuneet. Suomesta tulevan humanitaarisen avun tarve on vähentynyt huomattavasti. Kirkolla itsellään on vastuu diakoniatyöstä. Mihin meitä suomalaisia vielä tarvitaan – vai tarvitaanko ollenkaan? Tarvitaan. Inkerin kirkko tarvitsee ennen kaikkea taustatukijoita, jotka rukouksin uurastavat kirkon ja sen seurakuntien puolesta. Mikään muu ei ole sen tärkeämpää. Toinen hyvin konkreettinen tapa auttaa on tukea kirkkoa taloudellisesti. Oman lahjansa voi osoittaa tietylle rovastikunnalle tai seurakunnalle tai mihin kirkko itse katsoo kipeimmin tarvitsevansa rahaa.

Inkerin kirkko tarvitsee myös lähetystyöntekijöitä edelleen tiettyihin paikkoihin. Uralilla on hedelmällistä maaperää evankeliumin julistamista ajatellen. Siperiassa on pula papeista, jotka voisivat palvella seurakuntia kokotoimisesti. Siperiaan on tällä hetkellä tarjolla työlupia enemmän kuin on lähtijöitä.

Neljäs avun tarve on koulutuksessa: Teologinen Instituutti tarvitsee opettajia, jotka voisivat käydä pitämässä Keltossa 1-2 viikon opintojaksoja.

Rukousaiheita

  • Inkerin kirkon piispa, viisautta ja voimia hänelle vaativaan tehtävään
  • Kirkon hallinnon kehittäminen seurakuntia palvelevaksi
  • Viranomaisten suopeus ja byrokratian vähentyminen kirkon/seurakuntien kohdalla
  • Rovastikunnat, seurakunnat ja niiden välinen yhteistyö – Kutsumustietoisten nuorten saaminen pappis- ja muuhun koulutukseen
  • Pappien ja muiden työntekijöiden perheet
  • Lapsi- ja nuorisotyö
  • Lähetystyö, evankeliumin eteneminen uusille alueille
  • Diakoniatyö

Lisätietoa ja informaatiota Inkerin kirkosta

Kirkko julkaisee kahta lehteä: Venäjänkielistä Tserkov Ingrii – lehteä sekä suomenkielistä Inkerin Kirkko -lehteä. Molemmat lehdet ilmestyvät neljä kertaa vuodessa. Ne ovat tilattavissa kirkon verkkosivuilta, sähköpostitse lehti.osoitteet@inkerinkirkko.fi tai puhelimitse 045 354 0440.

Kirjallisuutta Inkerin kirkosta ja venäläisestä kulttuurista

  • Leino Hassinen: Idän uusi aamu (Kirjapaja 1997)
  • Isto Pihkala – Timo Kivioja: Juuret Inkerissä (Uusi Tie 1998)
  • Juha Väliaho: Volgan ja Uralin välillä (Suomen Lähetysseura 2004) – Arvi Seppänen: Pietarin päiväkirja (Suomen Lähetysseura 2009)
  • Timo Vihavainen: Opas venäläisyyteen (Otava 2006)
  • Outi Parikka: Äiti-Venäjän aapinen (Atena 2007)
  • Anna-Lena Laurén: ”Hulluja nuo venäläiset” tuokiokuvia Venäjältä (Söderströms 2009) (på svenska: De är inte kloka, de där ryssarna, Söderströms 2008)